Voihan tissiliivi! + bonuksena täydellinen elämä

Siinä Caitlin Moranin kirjassa, jonka hiljattain luin, mikäköhän sen nimi olikaan? niin siinä oli ehkä kokonainen luku omistettu rintsikoille. En ole ihan varma, eikä sillä ole edes mitään merkitystä oliko vai ei.Okrait, tuostahan näkee kirjan nimen: Naisena olemisen taito. Ja myös sen, että oli oma luku pelkille tisukkaliiveillekin: ;
Minun pitää saada rintsikat! Että tuli nyt sitten viimesen päälle kuranttia tietoa.
En tiedä miksi, mutta nyt kovasti toivon, ettei tätä kovinkaan moni mies lukisi. Mutta ehkä siitä on pitänyt huolen puolisen vuotta sitten jatkuvalla syötöllä syötetyt nukkehöpinät.

Rintaliivit. Rintsikat. Tissiliivit. Yleensä rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta miksei näillä ole tämän enempää? Minä ainakin, vaikkei mulla juuri tota etumusta olekaan (kuppikoon ollessa 70-75 A), rakastan liivejäni. Tai no en kyllä rakasta, mutta tykkään niistä kuitenkin. Rahaa en kyllä niihin käytä juurikaan, uusimmat ovat kirpputorilta ostetut... ja nyt niissä on yhteensä 7 reikää. Tulee mieleen se yöpaita, josta en millään meinannut raaskia luopua, jossa oli yli 20 reikää.
Nääkin kyllä jakaa naiset niin kahteen leiriin: on niitä, jotka käyttää alusvaatteisiinsa paljon rahaa, ja sitten on niitä, jotka ei käytä. Siipan harmiksi (?) en voi sietää mitään pitsihepeniä ja Gossardin Wonderbraitakaan en arkikäytössä jaksa. Mulla on yhdet tosi nätit japanista ostetut rintsikat, jotka on vielä just oikeaa kokoakin, mutta hitto että ne kutittaa! En ymmärrä miten se on mahdollista, kun sisäpuolelta tuntuisivat olevan ihan tasaista kangasta, mutta joku niissä on.

Noilla kirjan sivuilla, jos ette jaksaneet lukea, on siitä, kuinka ihanaa on iltaisin ottaa tietyt rintsikat pois. Kaikkihan ei suinkaan aiheuta mitään kärsimystä, mutta just ne parhaimman näköiset usein on just sellaisia mitkä tarkoituksellakin kiristää ja puristaa, tietenkin juuri oikeista kohdista.

Mä muistan, miten joskus nuorempana, silloin kun mulla oli kaksi kuppikokoa enemmän tavaraa laittaakin niihin kuppeihin (ei uskois, mutta mulla on parikymppisenä ollut todella vetävännäköinen kroppa! Äh! miten toi saikaan mut kuulostamaan todella vanhalta!), mulla oli rintsikat, joita jostain kumman syystä käytin, vaikka se oli yhtä tuskaa. Ja aina olin niitä riisumassa, tai odotin sitä, että pääsisin niistä eroon. Ja sit kerran mun kaveri sanoi, et ei ehkä kannattais käyttää niitä, jos se on noin tukalaa. Ja niinhän se oli! Mitä niitä käyttämään, jos ne aiheutti sellaista kärsimystä! Enkä sitte enää käyttänyt.
Eikä mun mielestä tarttis kenenkään muunkaan sellaisia käyttää. Rintsikoiden ei kuulu olla epämukavat. 

Muistan yhden todella hassun, näin jälkikäteen, kohtauksen, taas sieltä nuoruudesta. Olin kavereiden kanssa kaupungilla, ja mun toinen kaarituki tuli läpi siitä etupuolelta, niin et se tuli paidan (avonaisesta) kauluksesta näkyviin. Sen sitten huomas pari ihmistä, ja ihmetteli et mikä se on. Ja koska en ollut itse ikinä nähnyt kaaritukea "paljaana" en todellakaan tiennyt mikä se on. Mulle tuli todella kuumottunut olo, tuntui kuin olisin paljastunut robottiksi, josta just irtos joku osa. En muista miten se tilanne meni ohi, tunginko sen vaan takasin, vai vedinkö kokonaan irti vai mitä. Mut se oli todella järkyttävää.

Mun pitäis ostaa uudet rintsikat, näiden reikästen tilalle. Mutta kun se on niin vaikeeta! Niitä pitäis sovittaa, ja inhoon jo ihan päällysvaatteiden sovittamista, saati sitten jotain alusvaatetta. Ja haluaisin sellaiset, jotka on oikeasti hyvät ja ehkä vielä jotenkin eettisetkin, vaikkakin aika pienestä vaatekappaleesta on kyse. Eli vois kuvitella, ettei se vaikutuskaan ole niin suuren suuri. Ja siltikään en halua mitään  vimpan päälle käsintehtyjä taideteoksiakaan. On se niin vaikeaa.

Ette usko miten olen empinyt tämän postauksen kanssa. Kun ei tässä taaskaan ole päätä eikä häntää; ei mitään todellista syytä tämän julkaisuun. Ehkä korkeintaan pienet naurut tolle robotti-jutulle, mut muuten ihan yhtä tyhjän kanssa. Yritän korvata tämän surkeuden bonuspostauksella!

Bonuspostaus: Täydellinen elämä.

Tiiättekö kenellä on ainakin minun mielestäni täydellinen elämä?! No Hello Sandwich -blogin Ebonyllä. Se tekee työkseen sitä mistä se tykkää, se asuu ulkomaalaisena Tokiossa, kolme vuotta jo takana, sillä on avo?puoliso ja ainakin blogistansa välittyy sellainen kuva, että se on todella onnellinen.
Tosta työjutusta: se siis suunnittelee kuoseja MT washi teippeihin, promoaa Martha Stewartia japanilaisille, vetää askartelukursseja, tekee askartelukirjoja, suunnittelee erilaisia printtejä. Voisko hienompaa olla? Ja asua vielä Tokiossa. Hitto, jos itsekin osais suhtautua omaan asuinpaikkaansa samanmoisella kiitollisuudell aja riemulla. Mutta mä ainakin otan tän niin itsestään selvyytenä ja jotenkin tylsänä. Vaikka Helsingissa ainoastaan tylsää taidan olla minä. Täällä on niin usein kaikkea meneillään, pitäis vaan viitsiä itse vähän enemmän. Mennä ja kokea. Mutta jos on tälläinen kotikökkö, niin minkäs teet. Ehkä mä en siellä Tokiossakaan ensimmäisen viiden vuoden jälkeen jaksais enää mennä ja kirmata? (kyllä jaksaisin!)

Kenellä teidän mielestä olis täydellinen elämä? (Ja joo, eihän täydellisyyttä ole olemassakaan, ruusuissa on piikkejä tiedetään tiedetään, ei tarvii saivarrella siellä)

Mutta nyt meen tekemään sudokuita, kun luin että ne pitää aivot virkeinä ja toimintakykyisinä! Tästä bloggaamisesta ei ole varmaan muuta kuin haittaa..

Nauttikaa elostanne! Ja ottakaa ilo irti omasta kaupungistanne!

xoxo,
Raisa

Ai nii, tein eilen ekat sivut siihen Smashiin! Todella hauskaa!