Ruokaa!

Eilen oli jo vähän ikävä tänne, tai ainakin ajattelin, että pitäis tulla koneelle ja kirjottaa jotain. Maailma kylässä tapahtuman jostain kirjateltasta ostin kaksi kirjaa, toinen oli joku tiede kirja ja toinen ruokakirja. Tiede kirjaa luin vähän, en siitä mitään ymmärtänyt, mutta ruokakirjan nopeasti vaan selasin, sillä sen kohtalo oli sillä hetkellä jäädä kemian jalkoihin...mutta kuten keventyneestä olemuksestani huomata saattaa, kemia on nyt luettu ja voin keskittyä ruokakirjoihin. Olenkin niitä lukenut oikein urakalla. Ensi alkuun luin vähän uusimmasta kirjastani, eli Miia Saastamoisen Luonnollista! Syömisen syvin olemus. www.luonnollista.com En ole itse vielä käynyt tuolla nettisivulla, mutta teidän iloksi laitoin esille nyt jo. Jos siellä on jotain ikävää, vika ei ole minun. Kirjassa on aika paljon muutakin kuin ihan vaan ruokaa liittyvää asiaa hyvinvoinnista. Mä ehkä just sieltä sain pienen kipinän liikkumiseen, mutta kaikki hidas ja sellanen hengittämiseen keskittyminen ei ainakaan nykyiselle minälleni sovi yhtään. Joku sais tehdä hyvinvointikirjan levottomille, joilla koko samperin pilates tunti menee miettiessä, että missäköhän tämänkin liikkeen pitäis tuntua. En siis sano, että vika olis pilateksessa tms. vaan osa ihmisistä saattais ihan oikeasti olla vähän liian "nopeita" tollaseen sisäänpäin kääntyneeseen liikuntaan ja muuhun sellaseen hengittelyyn. Jokatapauksessa, se kirja on edelleen lukematta, vähän niinku jälkkärinä odottelee. Mutta Mea Salon Hellaton Kokki on luettu kannesta kanteen. Meahan kirjoitti oikein hauskan ja rempseän kirjan raakaravinnon saloista. Eilen, käytyämme ensin lasten kanssa perinteisellä koulun päättymisjätskillä (joo, joitakin päiviä myöhässä) en itse ottanutkaan mehujäätä tai soijatuuttia, vaan innolla odotin kotiinpääsyä, sillä oli varannut itselleni kaksi jäistä banaania ja limetin kuorta ja sitruunan. Ohjeessa oli kaksi banaania ja limetin (tai sitruunan) mehu ja kuori raastettuna. Mulla ei ollut luomusitruunaa, joten en viitsinyt sitä kuorta sinne raastaa, mutta pakkasessa oli limetin kuorta raastettuna, joten laitoin limetin kuorta ja puolikkaan sitruunan mehun tehosekoittimeen niiden kohmeisten banaanien seuraksi ja söin ehkä yhden parhaimmista jäätelöistäni ikinä. Tosi hyvää ja raikasta. Eikä mitään turhaa :) Olen nyt ihan todella innostunut syömään superhyvin. Musta tuntuu, että aiemminkin jo ollaan syöty hyvin, mutta niin paljon myös kaikkea sellaista, jonka jälkeen väsynyt ja vetämätön olo. Ja sitä valkoista sokeria...minusta vois varmaan saada uutettua sokeria, kun olen sitä niin paljon sisääni heittänyt. Joten, näiden ja muidenkin (niistä lisää kohta) kirjojen innoittamana olen päätynyt kuukauden kestävään valkoisen sokerin taukoon. Sokerittomuutta on jatkunut nyt kait viis tai kuus päivää, välillä tekee mieli jotain hyvää kätköistäni (hiukan mua muuten harmittaa, etten muistanut ottaa tänne kuvaa mun herkkulaatikostani tampereen reissun jälkeen, jolloin se oli siis ääriään myöten täynnä suklaata eri muodoissaan), mutta sekin tuntuu olevan hiipuman päin. Maanantaina meinas tulla yllättävä este, mulla oli menoa johon olis pitänyt viedä jotain herkkua. Mutta sitten muistin, että Puputytössähän oli yks raaka, sokeriton herkku. Tein sen ja poljin 13,3 km Varistoon, vaan huomatakseni, että mulla oli väärä päivämäärä meidän skräppimaanantaille. Eli sitä olikin jostain syystä vaihdettu kuun ekasta maanantaista joksikin muukis maanantaiksi. Hiukan vitutti. sain onneksi jätettyä kamalan painavat skräppikamani sinne (toivottavasti niitä ei pöllitä!) ja sit poljin takas kotiin. Söin ne pallurat siinä kotimatkalla sitte. Ja join uskomattoman pehmeän pirtelöni. Mean kirjan rohkaisemana olen uskaltautunut laittamaan avocadoa pirtelöihini ja kissa vieköön, että on hyvää ja pehmeää!
Olen siis sokerittomuuden ohella innostunut lisäämään kypsentämättömän ruoan määrää syömisissäni. En silti usko, että minusta raakaruokailijaa tulee, kun ainakin vielä tykkään niin kovasti kaikesta paistetusta ja maustetusta ja pälä pälä kaikesta epäterveellisestä. Hassua, mietin näihin vasta-argumentteja...niinku tässä olis vastassa raakailija ja ei-raakailija samalla tavoin kuin vegaani ja ei-vegaani...en nyt osaa tätä selvetää oikein. Siis minä vegaanina olen tietenkin sitä mieltä, ettei vegaanina olo ole mistään luopumista, askeettista kamalaa epäelämää, vaan päinvastoin, elämää ihan parhaimmillaan. Ja sitten taas raakailija saattaisi ajatella ihan samalla lailla omasta raakavaliostaan ja minä taas koen sen kovin köykäseksi ja vaan ajattelen niitä asioita, joita ilman en voi elää...niinkuin monet sanovat, että voisivat olla vegaaneita, mutta eivät voi elää ilman lehmäntissmaitojuustoa/eläinten lihaksia/jne. Mutta katsotaan mitä kehoni minulle sanoo. (hiljaa siellä vatsa ja pakarat, jotka janoavat sipsejä uusilla vegaanisillä dippikastikkeilla höystettyinä).
Nyt kun Mean kirja (jossa muuten aivan ihanasti, tyyliin joka minuun kolahtaa, on nimetty raakamajoneesi Meaneesiksi) on luettu olen siirtynyt hyllyssäni olevaan toiseen raakaruokakirjaan, eli jonkun ruotsalaisen kissan Raw food -elinvoimaa raakaravinnosta -kirjaan. Se on jollakin tapaa paljon amerikkalaismaisempi, esteettisesti kauniimpi kuin Mean, mutta huomattavasti persoonattomampi. Mutta plussana siellä on neljän ihmisen lyhyt esittely tai jotain. Ei ole mulle hyvä kirjoituspäivä tänään.
Raakaravinnossa mua hirvittää raaka-aineiden kalleus ja ympäristökuormitus. Siis tokihan sitä voi verrata vaikka ulkona syömiseen ja silloinhan se tulee halvemmaksi ja ehkä ymp.ystävällisemmäksikin, mutta meidän ruokamenot kasvaa sitä mukaan kun tuoreen ruoan osuus ostoskoristakin kasvaa. Tietty mä idätän ja nyt taas aktiivisesti versotankin ja vaalin kasvimaatani, mutta pähkinät ja hedelmät on silti niin jumalattoman kalliita. Mut oma arvonsa on tietenkin myös omalla hyvinvoinnillaan ja terveydellä. Tulispa vaan nyt paljon kotimaisia kasviksia, niin vois niitä käyttää enempi. Tai jotain. Mutta tattaripuuro marjasilmällä on kyllä aika ykkönen. Söin sitä viime kesänä todella paljon, syksymmällä siirryin kuumennettuun kaurapuuroon. Jotenkin sitä vaan ilmojen viilennyttyä kaipas jotain lämpimämpää. Katsotaan miten nyt käy.
Ja vielä viimenen kirja, jota olen lukenut: Amerikkalaisen kissan Skinny Bitch, ultimate everyday cookbook. Siellä kans paljon luettavaa, mutta toistaiseksi kaikki reseptit, joita olen siitä kokeillut ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Yksi hyvä aamupalarespti ollut, muttei sekään kyllä aineksiensa arvoinen ollut. Aion kyllä vielä muutamalle reseptille antaa mahdollisuuden. Katsotaan.
Kaikki tämä ruokapuhe sai vatsan kurnimaan. Tai ehkä se johtuukin siitä, että alkaa olemaan lounasaika :)

Lapsilla ollaan otettu pisteet käyttöön. Ne saa pisteitä tietyistä pikkuhommista ja pisteet voi vaihtaa herkkuihin, joita olen ostanut (karkkeja, nakkeja, banaanilastuja). Pinja ahkeroinut oikein mallikkaasti, Lassillakin hyvä aloitus, mutta nyt kavereiden kanssa hengailu osoittautunut tärkeämmäksi.

Olen kahtena aamuna käynyt juoksemassa pienne lenkin. On ollut oikein mukavaa. Lihakset vaan huutaa armoa näin alkuun. Kyykkiminenkin lähes mahdotonta, mutta äkkiäkös ne siitä taas vetreytyy. Koirat olleet mukana. Risto vaan väsähtää aika nopeasti. Ei siinä, että mä pitkiä lenkkejä itsekään jaksaisin juosta, tai lujaa. Kenaita pidän aika paljon vapaana, kun se tottelee hyvin ja on hihnassa vähän rasittava.

Mutta nyt mun täytyy mennä! Akkukin loppuu pian tietsikasta. Ai nii, yks juttu vielä. Elän tällä hetkellä merkillisen hyvää elämää. Puuttuu kokonaan ahdistus ja semmonen iso musta pilvi taivaalta. Tilalla ei ole mitään hurmostilaa, mutta jo ihan noiden asioiden puuttuminen tuntuu todella hienolta. Olen joitain pieniä harmittavia asioitakin saanut hoidettua, niin että oikeesti voi ottaa tosi rennosti. Harmittaa vaan, että unohdin sen kemian kokeen hakea, kun kovasti haluaisin tietää mitä sain numeroksi. Ja nyt on kesäloma, niin ei siellä koululla varmaan ketään ole. Aion kyllä soittaa. Olen muuten melkoisessa uutispimennossa, ja uskokaa tai älkää, sekin tuntuu todella hienolta. Ei mun tarvii tietää, jos joku hullu räiskii jengiä koulussa tai ravintolassa tms. Välillä joitain juttuja valuu tänne mun paratiisiinkin, esim. kauppareissulla saatan lööpistä lukea, jos joku on vaikka tosi pettynyt johonkin, tai joku erotessaan jostain supertärkeästä virasta saa ihan huikeet erorahat jne. Aika nopeasti ne vaipuu unholaan. Nytkään en kyllä muista yhtä ainuttakaan lukemaani lööppiä. Tai no yhden, mutta sekin on yli 20 vuotta vanha. Siinä "Ministerin lapset uhattiin tappaa". Mulla oli se seinälläkin lapsuudenkodissani, kun mulla kerta oli (ja on edelleen!) se LP-levy, jossa ne lapset uhattiin tappaa. Oi niitä aikoja :)

Nyt kyllä täytyy mennä!

Syökää hyvin!

<3 Raisa