Japanilaisista

Varoitus: Alla oleva teksti tulee sisältämään paljon typeriä yleistyksiä. Mutta niin se nyt vaan on, ettei sitä voi kaikkia rannalla olevan hiekan murusiakaan aina ajatella yksittäisinä pieninä kivinä. Hiekkaa se on. Ja näin japanilaisetkin ovat japanilaisia, eivätkä yksittäisiä yksilöitä. Postaukseni ei koske millään yksittäisiä henkilöitä, vaan japanilaisia. Pöh! ei niitä yleistyksiä sitten tullutkaan, kun en itse jakanutkaan (uusia) mielipiteitäni, vaan ehkä enemmän haastoin lukijat itse tekemään omat johotopäätksensä.

Minä rakastan Japania, japanilaisia, japanilaisuuksia. Ehdoitta, kritiikittömästi. The Cove elokuvan nähtyäni olen pystynyt toteamaan, että Japanissa on paljon "kylmiä", eläimiä kohtaan täysin tunteettomia ja välinpitämättömiä ihmisiä, mutta itse japanilaisten asioiden hullaantumiseeni se ei ole vaikuttanut. Sitä vaan ikään kuin sulkee silmänsä sellaiselta, jota ei tahdo nähdä/ajatella.

Japanivillitykseni alkoi n. 10 vuotta sitten. Hello Kittystä. Olin aivan villiintynyt tuosta kissasta. Poikanikin, jolle puheen tuottaminen oli keskivertolasta vaikeampaa ja sanat kahden käden sormin laskettavissa tiesi kutsua Kittyä "patiitakitta"ksi, eli siis pakettikissaksi, kun niitä kissoja aina postipaketeista ilmestyi :) No, Hello Kittyä oli päästävä katsomaan, maksoi mitä maksoi. (onneksi isä auttoi, kun niin tykkäsi ajatuksesta, että tyttärensä on niin hullu, että lähtee yksinään Tokioon asti kissan perässä). Ennen matkaa yritin kuumeisesti keksiä jotain muutakin, mitä Japanissa ollessani tehdä, kuin Sanrion kauppojen koluaminen ja teemapuistossa itkeskely (oikeesti vollotin!). Enkä keksinyt mitään! Minua ei kiinnostanut historia, ei kulttuuri, ei ruoka, ei mikään perinteinen japanilainen asia, pelkkä kissa vaan.

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että sinne se sydän jäi, ja sitä oli aina välillä päästävä katsomaan. Hello Kitty jäi auttamatta kakkoseksi, nyt ei mahdu edes Japanin ihanuudet top teniin. Nyt siellä on ihmiset, popkulttuuri, ruoka, historia, kieli, shoppailu, manga, anime, söpöys, kaupungit. Ja mikään ei ole onnistunut horjuttamaan japanin asemaa maailman ykkösmaana. Päinvastoin, se vain vahvistuu. Välillä niin, että tuntuu että pakahdun, kun haluan sinne niin kovasti.

Tiedän, että japanissa(kin) on paljon mätää, ja osaan niitä mätiä jopa yksilöidäkin. Mutta taas suljen silmäni ja korvani tältä propagandalta. Japanilaiset ovat kuitenkin täydellisiä, sekä ihmiset että asiat. Piste.

Kunnes toissapäivänä törmäsin blogiin Vaimoni on Japanilainen. En ole sitä ennättänyt paljoa vielä edes lukea, mutta riittävästi kuitenkin. Maininnan mm. tästä kirjasta ja sit se tuorein postaus myös. Niissä ei mainita mitään Ahaa! Näinhän se onkin -uutuuksia, enemmänkin asioita, joita olen jo itsekin todennut paljon kaikkea japanilaisuuksista lukiessani, mutta ehkä se, että ne nyt selkeästi siinä olivat, kaiken kansan nähtävillä, oli jotenkin silmät avaavaa. Tilasin kirjan itsellenikin (sitä ei kirjastosta löytynyt, vaikkakin varasin saman kirjoittajan kaksi muuta japanista kertovaa kirjaa, jotka kirjastossa siis olivat), aivan pakko lukea, josko vaikka vihdoin ja viimein pääsisin japanin pauloista ja pystyisin suhtautumaan asiaan/maahan/ihmisiin vähän järkiperäisemmin. Voinhan siltikin siitä/niistä tykätä, mutta järkevämmin. Kriittisemmin.

Arkisempiin asioihin. Eilen oli koulussa enkkua ja äikkää. On hassua, että kun on kyse lukion englannin kielen vitos kurssista, ja opettaja siltikin puhuu tunnilla enemmän suomea kuin englantia. Luulis, että tässä vaiheessa kaikki suomenkielinen puhe olis kiellettyä. Mutta ei.

Yhden toisen vähän kuumottavankin asian olen lukiossa huomannut: tuntiaktiivisuus on lähellä nollaa. Sillä ei kai koko luokka voi olla niin pöljä, ettei tietäisi vastauksia open kysymyksiin, jotka välillä niin helppoja, että mun lapsetkin osais niihin vastata. Tämä koskee siis kaikkia tunteja. Yleensä sitten en minäkään viitsi vastata, kun on vahvasti semmoinen olo, että se ei vaan ole tapana. Välillä on pakko, kun tuntuu, ettei tunti meinaa muuten edetä millään, jäädään vaan jumiin niihin open kysymyksiin. Luulis, että ihmiset mielellään vastais, jos ne tietää vastauksen. Eikä kaikki suinkaan ole niitä peruskoulusta suoraan iltalukioon tulleita, vaan osa on ihan aikuisia. En tiedä.

Molemmilla tunneilla oli kyllä ihan mukavaa. Äikässä varsinkin, kun tämä alkanut kurssi käsittelee vaikuttamisen keinoja. siis mainontaa, mielipidekirjoituksia jne. Innolla odotan, sillä haluan aina vaan oppia enemmän ja enemmän muihin vaikuttamisesta, helpottaa käännytystyötäni. ;) (silmää vinkkaava hymiö keventämään vakavaa lausettani)

Illalla sitten kävin vielä kaupassa. Ensimmäiseksi tarkistin olisko Yotsuba&! 11 ilmestynyt jo. Ja Wohoo! Siellä se oli! Soitin heti lapsille, olin niin innoissani. Kumpikaan lapsista ei ottanut uutista vastaan yhtään niin piukeasti kuin olisin toivonut. Pimpula päinvastoin kuulosti siltä kuin olisin häirinnyt häntä. Oli Jumbossa vaateostoksilla...pidän sormeni aisoissa ja ajatukseni tästä omana tietonani.

No, minä rynnin virnuillen kotiin, mutta C oli laittanut ruokaa ja halusi katsoa The Walking Deadiä :( Yotsuba sai odottaa. Illalla sitten ennen nukahtamista luin niin että silmiä kirvelsi ja aamulla vielä jatkoin loppuun kynttilänvalossa. Pakko myöntää, että oli ehkä hienoinen pettymys, mutta ehkä hauskuus on kypsynyt toiseen lukukertaan mennessä. Ja oli siellä kyllä ihan ääneen nauramisen arvoisiakin juttuja, muttei niin paljoa, kuin olin odottanut.

Tätä meillä sitten luetaan seuraavan viikon ajan, kun lapsetkin tulevat kotiin ja sitä kilvan lukevat, uudestaan ja uudestaan.

Mitäköhän hauskaa tälle päivälle tulossa? Ainakin syysloma alkoi!

xoxo,

Puputyttö