Ihmisiä kuohuttavat eläinvideot ja -kuvat

Tiukkaa asiaa tulossa. Ei kuvia. Paitsi omia. Ja tiedätte kyllä mitä minä kuvaan! ;)

Aika ajoin julkisuuteen nousee todella ikäviä kuvia julmuuksista, mitä eläimille tehdään ympäri maailmaa. Myös suomessa (mm. sikalat ja turkistarhat), mut enimmäkseen varmaan jostain Aasiassa. Aikansa ne jaksaa ihmisiä järkyttää, osa tekee hetkeksi jotain ostolakkoja, osa ehkä lahjoittaa rahaa eläinten oikeuksia ajavalle järjestölle, enemmistö kuitenkin päivittelee ja kauhistelee kovaan ääneen. Ja sitten ne asiat unohtuu. Uutuusarvo on mennyttä. Uusia paljastuksia odotellessa voidaankin sitten jatkaa taas entiseen menoon. Elävältä nyljetyt ketut, kuolleiden lajitovereiden kanssa elävät siat, utaretulehdukset, hanhien pakkosyöttö putken avulla, peräreikään sähköä saavat minkit, tuskasta huutavat kanit, elävinä tuleen sytytet härät, tuska ja kauhu jota eläimet kokevat ympäri maailmaa. Tiesittekö, että se jatkuu vaikka kohu laantuu. Ja se ei alkanut sillä hetkellä, kun joku Peta taikka OE kävi niitä kuvaamassa. Se on ollut tätä samaa paskaa ties kuinka kauan. Ja tällaisena se tulee jatkumaan, kunnes ihmiset alkavat tyytymään vähempään ja vaatimaan määrän sijaan laatua. Tosiasia on, että niin kauan kun meitä on täällä näin sairaan paljon me ei millään voida syödä lihaa sitä määriä kuin mitä nyt syödään. Suomalainen 77,5 kiloa vuodessa. Sairas määrä! En muista minkäniminen, mut joku syöpäsäätiö suosittelee muistaakseni jotain viittätoistakiloa vuodessa. Repikää siitä. Sama juttu koskee kaikkia untuvatakkeja, höyhentyynyjä, turkisreunuksia, villapaitoja. Aivan kaikkea eläinperäistä. Ei ole mitenkään mahdollista taata eläimille siedettäviä, hyvistä ja mielekkäistä puhumattakaan, oloja niin kauan kun me halutaan paljon ja halvalla! Jos sitä lihaa on pakko naamaansa mättää, niin siitä pitää silloin maksaa, ja paljon. Mikä on elämän hinta? Ei meistä kukaan sitä ainakaan kovin halvalla myis. Miks me sitten oltais oikeutettuja viemään se muilta, tarjoamatta niille siitä juuri mitään korvaukseksi. Paskamainen ylläpito ja siinä se.

Vegaanit on vegaaneita sen takia, kun ne tietää, että niitä kuohuttavia juttuja tapahtuu koko ajan, eikä vaan silloin kun joku sattuu jäämään niistä kiinni.

Mulla on nyt niin kauhee vessahätä ja linnutkin pitää ruokkia, pupuista puhumattakaan, että ihan pakko mennä!

Eilen olin keskustassa kettuilemassa. Ja varaamassa tatuointiajan :)
Kuvissa Hanako, uusin nukkeni.

xoxo,
R

Kun menee hyvin menee hyvin! Ja muita näppäriä elämänviisauksia!

Heipp!

Oli pakko kirjoittaa, kun tajusin tänään aamulla jotain. Kun olen itse monessa mukana ja kaikkalla aktiivisena touhuamassa tulee sitä postiivista palautettakin sellaisella vauhdilla, ettei aina kerkiä edes vastaanottamaan. "Koko ajan" jossain joku kehuu tai kiittelee ja sitten sitä ollaan pitkän aikaa mielein kielin ja niin tyytyväisiä että. Silleen, että lähtee kierrokset ihan itsestään nousemaan ja nukkuminen vaikeutuu kun pyörii niin monta asiaa mielessä ja itseluottamustakin taas löytyy ja ideoita ja varmuutta uusien asioiden toteuttamiseen. Ja sit jossain kohden mikään ei enää riitäkkään, tulee olo, ettei kukaan enää huomaakaan, muuttuu ihan värittömäksi ja olemattomaksi. Ja surkeaksi.

Niin, emmä tiedä onko tossa nyt mitään opetusta sitten.

Mutta niin tai näin, mulla meni äikkä ja enkku ihan saatanan hyvin! Sain molemmista E:t! Mitäs siihen sanotte!? En ollut tajunnut, että ne arvosanat on tulleet, mulle itse asiassa opo soitti eilen (vastasin, koska odotin tatuointisedän soittoa) ja kysy, että tiesinkö että kevään kirjoituksiin olis pitänyt ilmoittautua jo? No en tiennyt. Onneksi tänään on koulusihteeri vielä koululla, vaik normaalisti ei ole perjantaisin, joten ennätän vielä! Huh! Ja sit se kysy, et tiedänkö jo arvosanani. No en tiennyt niitäkään. Ja se kuulkaa ihan innostui kun katto koneelta ne mun tulokset! Mä sitten vähän siinä olin että jee, mut en rityisemmin, koska mulla ei ole ne kirjainarvosanat päässäni missään järjestyksessä, luulin saaneeni sen kolmanneksi parhaan. Mitä olin odottanut. Mut sitte joku kavereista sano, et sehän on toisiks paras, vastaa entistä L:ää. Wohoo! Siitähän riemu synty! Emmä ollutkaan mikään keskinkertainen, vaan oikeesti tosi hyvä!! No tokihan mä olen sitten kerinnyt sitä mitätöimään, syitä sille miksi pärjäsin niin hyvin. Ja helppohan noissa aineissa, joihin ei voi mitenkään lukea , on pärjätä. Bilsahan ei mennyt lähimainkaan niin hyvin, siitä tuli C, jota olen kyllä keväällä korottamassa. Mut joo, jos pitää lukea ja opetella asioita ulkoa niin ei se ole ollenkaan mun juttu. Mut jos riittää et hirveesti vaan kirjottaa ja yrittää selittää, niin sellaisessa mä kyllä voin pärjätä :)

Mutta, nyt taas mentävä! Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihinne! Vastaan kyllä, kunhan juna vähän hiljentää! Oikeesti , on nyt niin monta kirjaakin lukusessa, elokuvia ja dokumentteja katsottavana (katottiin The Devil's Double - huh huh! Hyvä leffa!!), kukkaroita ja muuta Pinkkis pussukkaa ommeltavana, kankaita leikattavana ja ihan kaikkee. Kaiken maailman paikkoja käytävänä, tatuointeja otettavana.  Ei vaan ennätä!

xoxo,
Raisa

Katsokaa tää ja ällistykää! http://twistedsifter.com/2012/08/extreme-close-ups-of-the-human-eye/

Lopun alku

Heippa! Ja heippa! Onkin hassua, miten äänenpainoa muuttamalla saa yhdestä ja samasta sanasta kaksi täysin eri asiaa tarkoittavaa sanaa. Tai no, ehkä heipan mieltää enemmän hyvästelyksi kuin tervehdykseksi. Ihan sama. Joskus töissä moikkasin tervehdysäänenpainolla hyvästiksi ja se oli aika kuumottavaa ja muita häiritsevää. Ja koska tykkään sellaisesta voisinkin ottaa sen käyttöön :D

Mutta. Olen ajatellut pitää taas pientä taukoa. Minut tuntien se voi kestää kahdesta tunnista kahteen ja puoleen vuoteen. No ei sentään vuosia. Taas toisaalta voihan olla, etten enää ikinä jaksa jakaa sisältöäni muille. Tiiättekö, nyt aion ihan pikkasen syyllistää myös teitä, lukijoita. Mikä on tietenkin ihan todella noloa ja vastoin kaikkea coolia. Mutta sellasestakin mä välillä tykkään.

Niin, asiaan. Kommentointi. Se toimii bensana tälle moottorille ja kun tarpeeksi kauan täällä jauhaa ilman mitään vastakaikua, ei edes tykkää nappulaa käytetä, muuta kuin Risto postauksille (niitäkö pitäis koko ajan tehdä?)m niin kyllähän se bensatankki sitten aikanaan tyhjenee. Ihan tollanen fysiikan peruslaki, eikö? Ne harvat blogit, joita itse luen (harvat, koska en vaan löydä, tai siis kukaan ei ole niitä kotiovelle tuonut, en siis tiedä mistä etsiä), niin niissä on lähes aina joku kommentoinut jotain. Eikä sen siis tarvitse olla mikään jatkokertomus, vaan aiheesta riippuen jotain rohkaisevaa, pieni hymähdys, vastarannankiiskeilyä - jotain.

Koska se tykkää kolokin pysyy kerta toisensa jälkeen aina vaan tyhjänä, saa siitä sellaisen käsityksen, ettei siitä tekstistä oikein sillä kertaa välitetty. Ja kun se tosiaan on Risto postauksia lukuunottamatta aina tyhjä antaa se vähän kuumottavaa kuvaa siitä, ettei oikein mikään olis teidän mieleen. Joten mitä tässä omaa aikaa suotta haaskaamaan tyhjän päiväisiin lätinöihin, jos ei niitä kukaan halua lukea.

Älkääkä ymmärtäkö väärin, tämä ei nyt ole mikään itsesäälipostaus, jos olis, niin mä en kyllä rohkenis sitä postata. Mä oon itse järkeillyt tämän niin, että vika on kuitenkin minussa, tai siis tyylissäni kirjoittaa. Ettei se rohkaisis ottamaan kantaa, kertomaan omaa mielipidettään. Itse ainakin tykkään jättää muiden blogeihin jonkinlaisen viestin siitä, että luettu on ja samaa mieltä ollaan tms. Paitsi jos koen kirjoituksen ihan turhanpäiväiseksi. Silloin poistun jälkiä jättämättä. Tai jos on tosi suosittu blogi, silloin saatan välttää pieneen hetkelliseen valokeilaan nousemista omalla kommentillani. IHAN SAMA!

Nyt riitti toi! Samperi! Oon tässä samalla tehnyt kaikkea muuta ja aikaakin vierähtänyt. Enää mun ei tee tietenkään mieli postata koko valitusta. Mut just sen takia mä aion sen tehdä.

Mutta muihin asioihin. Olen viime aikoina nukkunut todella huonosti. Mikä on kaltaiselleni todella hyvin nukkujalle uutta ja ihmeellistä. Siis ihmeellisen kamalaa. Siippani Hra C on kamalan huono nukkuja ja yritän varoa häiritsemästä sitä pyörimisellä, lukuvalolla, kirjoittamisella jne. joten makaan vaan paikoillani ja yritän miettiä erilaisia listoja. Usein listaan asioita, joita olen tilannut. Se on ehkä hauskinta. Välillä myös nukkejani pistän aikajärjestykseen. Nykyään se on mahdotonta. Niitä on niin paljon, eikä kaikilla ole edes nimiä, osa on muuttanut uusiin koteihin. Silti yritän. Ja sitten jää jotain uupumaan ja olen entistä jännittyneempi j akierroksilla. Äskön kiipeili orava seinää pitkin ja kurkisti sisään ikkunasta.

Toimelias viikonloppu edessä: ompelua ja korujen tekoa tulevaa Ofeliaa varten, tänään ja sunnuntaina Elma-messuille, lauantaina kaverilla peli-ilta. On kivaa, kun on tekemistä.

Ei mulla sitten muuta. Aion ehkä vähän aktiivisemmin kirjoittaa enkkublogiini, koska sillä on eri tarkoitus kuin tällä blogilla. Tämän blogin tarkoitus on jo unohtunut, sen toisen blogin ei vielä.

Kuulkaa, hassu juttu. Tarjosin nukkekuvitusta erään poliittisesti sitoutuneen järjestön käyttöön ja ne kelpuuttivat sen :D Kerron tästä lisää kun kerrottavaa on. Siis ihan täysin ilman mitään korvausta ne kuvat. Ihan vaan oma panokseni ko. järjestön toimintaan.

Voikaa paksusti! Ja vielä ystävällismielinen muistutus, kun kerta täällä ollaan: Pinkkikseltä saa ehkä vähän eettisempiä joululahjoja kuin monesta muusta paikasta. Ostamalla pieneltä yritykseltä voi vaikuttaa isosti :)

xoxo,
Raisa

Alun loppu.

Joululahjalistoja

Hello!

Pitkästä aikaan?! On taas niin paljon oikeaa elämää, että jää vähemmän aikaa tälle virtuaalisellaiselle. Hyvä niin. Ei mulla oikeen ole oikeanlaista virtaakaan tähän päänisisällön jakamiseen. Ennemmin vaan teen ja pidän sitten itselläni. En siis ole mitään patoamassa sisääni, mutta you know. Ei koko aikaa jaksa.

Paljon on ollut ja paljon on tulossa. Nukkemiittiä, uusia nukkeja, tapaamisia, kavereita, teehetkiä kaupungilla, peli-iltoja, ELMA-messut, pikkujouluja, syömisiä, syömisten järkkäilyä, kokeita ja kaikkee. Ens vuodelle saakka! Yksi aikuisuuden merkki on kyllä se, että jo tässä vaiheessa alkaa olemaan seuraavalle vuodelle menoja. Huh huh. Ei siinä, aikuisena on ihan kivaa. Vaikkakin yllättävän pomppuista kyytiä on tämäkin. Muistan joskus nuorena odottaneeni sitä, että aikuisena sitten olen jos en mitään muuta, niin ainakin tasapainossa. No, melkein 10 vuotta olinkin, ja sitten ryminä taas alkoi. Eipä ainakaan käy aika pitkäksi! Parasta aikuisuudessa on kuitenkin se, että silloin on rahaa ostaa kaikista mageimmat lelut.

RD

Momoko

Leluist apuheenollen. Eilen tuli Red Delicious, 11th Anniversary nukke. :D Ja maanantaina kotiutui Momoko. Ensimmäinen lajissaan täällä meillä. RD on siis Blythe, mutta tämä Momoko on Momoko. Momoko on hieno. Muttei siltikään Blythe. Kotiutumassa on myös polkupyörä, vaatteita, pienet sydämenmuotoiset aurinkolasit Kevinille (Wataru), pieni Blythe nukke (Petite), ja vielä vähän myöhemmin pinkkitukkainen custom. Kur nauskis. Mukavaa, kun on taas intoa ilmassa. Yritän nyt sanoa tämän niin, ettei ihan kaikki (juvenile) ymmärtäis: jätin napit pois ja on taas 100x parempi. Kaikki.

Tein just hetki sitten joululahjalistaa C:n kautta anopille. Se tilaa meille jotain vegaanisesta kaupasta, tällä kertaa haluttiin Vegan Essentialsin sijaan Pangeasta, joka on ymmärtääkseni pienempi, ja siten tuettavampi kauppa. Oli aivan ihanaa käydä niiden karkkeja läpi ja napsia sieltä suosikit omaan listaan. Ykkösenä listallani oli Butterscotch "pisarat". Nom nom nom. Ei siis pelkästään syötynä, mutta kekseihin ripoteltuna.

Näitä työstäessä pöllyää Tehdas!

Eilen vein Pizulaa ja sen kaveria Ikeaan, löysin ihanan siirreltävän hyllykön tapaisen. Siis sellainen rullat alla oleva kolmekorinen juttu. Mietin, miten ihanasti ja kätevästi siihen sais kaikkia nukkejuttuja helposti otettavaan muotoon ja sitten kun se ei olis nukkekäytössä miten kätevä se olis ompelutöiden tilapäissäilöntään. Ompelutöiden tilapäissäilönnästä päästäänkin mukavasti Tehtaan ihan älyttömän räjähtäneeseen ulkoasuun. Siellä on taas sellainen sekamelska, että oksat pois. Nukkejutut jää mihin sattuu, kankaat valuu pöydiltä lattialle, kaikkialla on todella ärsyttävää pinkkiä karvaa, kun olen työstänyt ärsyttävää pinkkiä karvaa. No, kohta/joskus taas hiljenee ja sit voi siivoilla.

Herättäisin teidät nyt tässä kohtaa huomaamaan, että Joulukuun 8. on jälleen Ofelia Market Kulttuurikeskus Gloriassa, kaikki sinne siis! Pinkkiksellä paljon kaikkea uutta, kunhan tästä nyt ennätän ompelemaan ja koruja väsäämään. Kaikki kirjani ovat siellä myös myynnissä, jos joku sellaista on vielä vailla. Vaikka lahjaksi.

Olikohan vielä jotain. Pelkään melko lailla, että innostun tuhlaamaan veronpalautukseni, ennen kuin ne edes ennättävät tilille. Täytyy oikeesti HETI tilata se matka, ettei käy köpelösti. Toinenkin matka minulla suunnitelmissa, omalla tavallaan Japanin matkaa vielä paljon jännempi. Olen hakenut myyntipöytää Blythecon Europe 2014 tapahtumasta! Hiukanko jännittää! Toivottavasti hakemukseni hyväksytään ja olen yksi myyjistä! Hurjaa!

Ai nii, jotta tää postaus muistuttais enempi otsikkoaan, mainittakoon vielä, että lapset ovat tehneet myös joululahjalistansa. P:llä oli vaikka mitä, pienestä isoon (mm. pehmeitä lyihykyniä) ja Hapzilla vai muutama asia, limua, rahaa, uus läppäri ja jotkut älyttömän hintaset kuulokkeet.

Ai niin 2. Olen vapautunut pakottavasta ajatuksesta, että vegaanisen ruoan ja vegaanien itsensä, tulisi koko ajan, kaikissa tilanteissa säilyttää täydellisyytensä, olla edustavia ja kauniita ja terveitä ja laihoja ja kaikkee. Oltiin Ravintolapäivässä syömässä jossain missä tarjottiin melko ankeita "hampurilaisia" (ruisleipä, ketsuppia, sinappia, kaaliraaste, porkkanaraaste, mauton seitan - kylmänä kaikki) ja oli puhetta, että onpa taas kiva, että on tarjolla näin ankeeta vegaanista ruokaa. Tosi edustavaa. Katin kontit! Vegaaninen ruoka epäonnistuu siinä missä epävegaaninenkin. Ei kenenkään tarvitse koko aikaa säilyttää täydellisyyttään, eikä kenenkään/minkään tarvitse koko aikaa olla "myymässä" vegaanisuutta. Vegaaninen ruoka on yhtä hyvää/pahaa kuin mikä tahansa muukin, ainoa todellinen, merkittävä ero on eettisyydessä. Loppu on korvien välissä. Oikeesti vegaanisen ruoan ei edes tarttis olla erityisen hyvää, ja se olis silti se "ainoa oikea" valinta, mutta kaikkien onneksi se on vielä samperin makoisaa! Ei muuta. Olen puhunut. Nyt on aika ommella!

xoxo,
R

Lisää tätä!

Lisää lahjonnasta

Joulu alkaa lähestymään ja sen mukana sitten tietenkin joululahjalistat ja muutenkin kaikki lahjoihin liittyvä. Näistä sitten tyttären kanssa keskusteltiin, tai siis siitä, kuinka myös aikuisia tulee huomioida. Eikä vaan edellisenä iltana, tai vielä pahempaa, juuri ennen H-hetkeä kyhätyllä hökötyksellä/kortilla.

Mun mielestä lapsuuteen kyllä kuuluu tietynlainen omaan napaan tuijottaminen, joka iän/kasvatuksen? mukana alkaa ehkä vähän haihtumaan, ja vaihtumaan myös muiden huomioon ottamiseen. Mutta kyllä lastenkin tulee huomioida muita, eikä vaan olettaa, että aikuiset kantaa selkä vääränä niille lahjoja, ilman, että niiden itsensä tulee tehdä yhtään mitään niille, joilta lahjoja odottaa saavansa.

Esim. kummitoiminta on tästä hyvä esimerkki. Harvapa ajattelee sitä alkuperäisessä muodossaan, eli kirkollisilla ihmisillä niitä jeesusopetuksien eteenpäin viemisenä (eikös se sitä ollut?) tai kirkottomilla tavallaan varavanhempina toimimisena, eli jos lapsen omille vanhemmille sattuu jotain, on kummit valittu etukäteen huolehtimaan lapsen kasvatuksesta. Tai jotain. Mutta ei. Kummit on vaan lahja-automaatteja, ja sä olet huono kummi, jos kypsyt siihen, etkä enää jatkakaan tätä ikiaikaista perinnettä.

Mä olen itse kummi pienelle pojalle, ja kerran kun olin niillä vierailemassa näin tälle ko. nuorelle miehelle tehdyn kuvakirjan (jossa oli siis papereille liimattuja lehdistä leikattuja kuvia - aivan ihana idea!) ja siellä kirjassa oli myös minun kuva. Se tuntu niin hyvälle! Ja siellä ei siis ollut kaikkia sen elämään liittyviä ihmisiä, mutta minä ja toinen kummi ja tais olla äiti ja iskä, ehkä isovanhempiakin. Mutta siis myös minä. Ja sillä opetetaan pojalle, että maailmassa on virtahepoja, sateenvarjoja, leijoja ja kummitätejä :) Ja kyllä mä itse ainakin usutan lapsiani aina tekemään jotain myös kummeilleen lahjaksi. Pinzula saattaa kyllä omalleen älytä tehdä ihan itsekin, esim. häälahjan se halus tehdä. Ja se on kuulkaa hienoa se! Hapsimakkara ei sitten taas toisaalta millään meinaa huomioida yhtään ketään. Se ihan oikeesti lähtee kouluunkin aamuisin sanomatta yhtään mitään...

Niin, siis oikeastaan mun pointti on se, että myös aikuiset rakastaa lahjoja. Jos ihan pieni lapsi on saamistaan leluista haltioissaan ja saattaa jopa hihkua ja taputtaa käsiään ja taas toisaalta teini on hyvillään ja ehkä jopa vähän hymyilee, niin kyllä aikuinenkin on aika lailla riemuissaan. Tai siis pitäis olla. Mä en voi ymmärtää mikä meitä pidättelee? Kun mä oon oikein riehakkaalla tuulella, ja saan silloin lahjoja, niin kyllä mäkin saatan hihkua, ja ehkä jopa pikkase taputtaa käsiänikin. Tietenkin jos oon allapäin, tai sellasessa typerässä kuopassa, niin saadessani lahjoja käyttäydyn ehkä sitten enempi teinin tavoin. Mutta kyllä lahjat ilahduttaa, aina. Ennen kaikkea se, että joku huomioi sinua, joku jaksaa nähdä vaivaa ihan vaan ilahduttaakseen sinua :) Kurrrr. Ihanaa!

Jotenka olen ottanut ihan sydämen asiaksi opettaakseni edes omat lapseni lahjomaan minua oikein toden teolla :D Eikä. Mutta siis sitä kuitenkin, että jos odottaa saavansa muilta jotain, saa kyllä itsekin sitten vuorostaan tehdä muille vastaavasti. Jos haluu saada on pakko antaa :)

Miten muilla, vieläkö jaksatte innostua lahjoista? Saamisesta? Antamisesta?

xoxo,
Raisa


Ja tässä vielä mun lahja teille: Hyrrän loikka :)

Nyt loppuu lorvailu!

En ole viitsinyt kertoa aiemmin, ettei kukaan vaan käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, mutta olen ollut yksin kotona reilun viikon. Tai siis onhan lapset täällä aina silloin kun eivät ole isällää/koulussa, mutta miehettä olen siis ollut. Ja se on tälläiselle arkajalalle aikamoinen juttu! Etukäteen jännitin, että kuinka kauhuissani tulen olemaan. Ja yllättävän hyvin on mennyt, siis sillä pelottomuuden saralla. En muista, että olisin kertaakaan ollut kunnolla paniikissa. Tietenkin olen valinnut kaikki katsottavat DVD:t hyvin tarkkaan, enimmäkseen luontodokkareita ja muutama lasten elokuva :)

Mutta tuohon se reippauteni sitten jäikin. On ollut aivan kamalaa huomata, kuinka aikaansaamaton minusta tulee, kun ei ole ketään vahtimassa! Tosiaankin telkkaria on tullut tuijotettua tuntikausia päivässä, vaikkakin ihan "opettavaisia" ohjelmia ovatkin olleet. Olen lukenut puolitoista kirjaa, vanhoja Tieteen Kuvalehtiä ja ommellut ehkä koko viikon aikana yhteensä tunnin...Aina kun menen yläkertaan jaksan siellä vähän aikaa pyöriä, ehkä kehitellä jotain hassua Mollyn tarinaan, ommella (väkisin) kaksi saumaa ja sitten valahdankin jo alakertaan. En ole juurikaan jaksanut laittaa ruokaa, joten olen syönyt leipää. Onneksi silloin kun lapset on kotona on ollut pakko ryhdistäytyä. Lauantaina sain siivottuakin, tai no maksoin lapsille, että ne siivoais mun kanssa. Yhden kerran olen käynyt koulussa. Tavallaan kaksi, koska se tunti peruttiin open ollessa sairaana. SAin kyllä läksyt tehtyä.

Eilistä lukuunottamatta en ole jättänyt Kenaita hetkeksikään yksin. Sillä se on ollut aika hajalla, ehkä vielä enemmän kuin minä, nyt kun C ei ole kotona. Eilen sitten käytiin pitkällä lenkillä, jonka jälkeen ruokin ne ja siitä sitten hiljalleen hipsin ulos ja karautin pyörällä hakemaan ravintolasta itselleni lohturuokaa. Ravintolassa olin ihan hukassa, luin kiivaasti ruokalistaa, enkä saanut siitä mitään tolkkua. Missä oli meidän suosikkiannokset? Mitä oli tapahtunut? Kääntelin sitä kummastuneena, eikä mitään löytynyt. Ja sit tajusin, ettei se ollut enää se meidän tuttu thai ravintola, siitä olikin tullut kiinalainen. Pöh! Vieressä oli toinen kiinalainen ja parin korttelin päässä kolmas. Ihan mälsää. Jouduin sitten ottamaan tofua currykastikkeessa, kun en keksinyt mitään muutakaan. Olisin halunnut paistettua riisiä, tofua ja kasviksia, ilman kananmunaa. No, ei voinut mitään.

Kotona odotti hyvin kiihtynyt koira. En huomionut sitä mitenkään, mikä oli aika vaikeaa kun se hyppi ilmaan ja haukku ja vinku. No, kyllä se siitä rauhoittu, eikä ollut tehnyt mitään tuhoja.

Ruoka oli ihan ok, mutten halua sinne toiste. En tykkää kiinalaisesta tofusta, ellei se ole paistettua, tai jollain tapaa kuivaa. Mun mielestä se sellainen ohuessa liemessä oleva tosi nestepitoinen tofu on vähän kuvottavaa. No, mut tää maistu ihan hyvälle, joten se siitä sitte. Ja ainakin sain syötyä jotain muuta kuin leipää. Lihattoman Lokakuun jälkeen joku oli keksinyt Muovipussittoman Marraskuun ja koska se kuulosti mun mielestä hauskalle liityin siihen, ja nyt sieltä ravintolasta se ruoka tuli muovipussissa. Harmitti, mutten kehdannut antaa sitä takasinkaan. Ja onneks en antanut, sillä olin iloisesti saanut sen ohuen kastikkeen leviämään sinne pussiin.

Joop. Tänään mun mies kuitenkin tulee kotiin ja mun elämä palautuu taas omille tutuille raiteilleen. Ihanaa. Sen kunniaksi tein taas aamupalaksi raakapuuroa, enkä syönyt leipää :)

Lady Gagan uusin levy ilmesty tänään. Mun tekis mieli ostaa se, mutten halunnut käyttää luottokorttia siihen. Ehkä kuitenkin käytän. Ehkä kannattais odottaa pari kuukautta, niin se hinta puolittuis.? No, jää nähtäväksi.

Ei mulla sitten muuta. Onneks kello on jo noin paljon, kolmen tunnin päästä voin lähteä jo kentälle :D Ja sitä ennen voin syödä eilisiä jämiä ja vähän lisää leipää :) Leivän päälle laitan peniksen muotoista suolakurkkua :)

Tässä vielä Mollyn tarinaa kuvina, enää en jaksa kirjoittaa niitä tekstejä, oon niitä niin moneen paikkaan jo kirjoittanut, ettei vaan jaksa neljättä kertaa enää. 

Tämä kuva ei liity tarinaan mitenkään. Tässä Wataru, josta tulikin sitten Kevin.

xoxo,
R

Avautuminen on kivaa!

Ei pitäis, mutta just sen takia turhan usein asioita teenkin.

Ehkä noin kuukausi sitten mun piti tehdä joku aikajana juttu ja kirjallinen selvitys siitä, miksi koen bipolaarisen diagnoosini vääräksi. Ja mun piti vielä aika ripeästi saada se toimitettua hoitsulle, että se sais sen koneelle ennen kuin lääkäri soittaa. Aikajanan sain valmiiksi, mut sitä toista en. Ja lääkärin soitonkin missasin. Oli muuten hassua, että se soitti kerran ja siinä se. Sen jälkeen en ole kuullut hoitajastani taikka lääkäristäni pihahdustakaan. Hassua. Ja mielestäni kyllä huolimatonta.

No, olen tässä taas ollut helisemässä itseni kanssa viime aikoina enemmänkin. Oikea elämä tuntuu aivan mahdottomalta. Ajatus siitä, että vielä joskus olisin jälleen se jalat tukevasti maassa seisova, tervehenkinen, vahva ja ennen kaikkea onnellinen ihminen tuntuu niin utopistiselta.. Että minä vielä joskus löytäisin työn ja mielekkyyttä tähän kaikkeen...unelmaa.

En voi ymmärtää, että miksi elämäni on tällä lailla muuttunut. Onhan mulla aiemminkin ollut euforisia jaksoja, mutta niistä en ole romahtanut jonnekin kuilun pohjalle niin kuin nykyään. Ehkä säryin silloin työpaikan ollessa muutosten kourissa, työnantajan vaihtuessa ja tietynlaisen turvan kadotessa. Samoihin aikoihin menin naimisiin, ensimmäinen kirja julkaistiin, koira kuoli. Ehkä siinä oli sitten vaan liikaa? Mutta miten sen sitten saisi korjattua?

Mä oon yrittänyt sitä robottivaihettakin saada käyntiin, että vaan suorittaisin asioita, joista kuvittelen, etten suoriudu. Kun ei muutenkaan mikään ihmeemmin innosta, niin yhtä lailla voisi tehdä epämiellyttäviä asioita. Ja vaan suorittaa sitä päivää, ja samalla elämää eteenpäin. Mutta ei. Mä vaan jään kökkimään tänne, ja välttelen kaikkea.

Onneksi perjantaina oli työkkärin järjestämä pakollinen luento tms. Ei siitä itsestään ollut mitään hyötyä, mutta se olikin tarkoitettu meidän avuntarpeen kartoittamiseksi. Ja apua minä tarvitsen. Paljon.

Nyt mä olen alkanut haaveielemaan kirjan kirjoittamisesta/tekemisestä. Enkä siis todellakaan mistään romaanista, vaan ehkä enempi jostain novellikokoelmasta ja kuvakertomuksista. Mutta idea joka mulla on on kyllä ihan älytön. Ei sellaista kukaan julkaisisi/ostaisi. Enkä mä sais sitä kuitenkaan edes tehtyä. Mutta ainakin mulla on kaksi otsikkoa ja yksi sisältö. Hyvä alku?

Hups! Niin, siis siihen mistä kirjoitin aluksi. Avautumiseen. Eilen illalla sitten jostain kumman syystä sain inspiraation kirjoittaa sen selvityksen. Sain sen tehtyä ja lisäksi monta ranskalaista viivallista avautumista. Tekipä hyvää. Nyt pitäis saada se vielä eteenpäin ennen kuin muutan mieleni.

Nukkerintamalta kuuluu hyvää :) Minulla on nyt toistaiseksi kaikki minulle kuuluvat nuket kasassa, Watarukin tuli eilen. Ja kuulkaa, se onkin ihan erilainen homo kuin mitä odotin. Ensikshän mulla oli mielessä sellainen kypsy, sensuelli kaveri. Ja sitten se olikin ajatuksissani, kiitos kaikkien teidän glitter-kommenttien sellainen räiskyvä överi. Mutta eilen kun siihen tutustuin, niin se olikin aika ujo ja nuori ja ehkä ei vielä ihan sinut koko suuntauksensa kanssa. Ei vielä edes kaapista ulostullut, vaikka kaikki sen kaverit tietääkin sen "salaisuuden". Ja sillä on ehdottomasti kaikista paras kauneudentaju. Mutta se olis siis just sellanen muiden perässä, tai sivussa kulkeva, eikä joukon etunenässä kovaan ääneen kailottava - näin vertauskuvallisesti. Siitä piti tulla Fabio/Flavio, mut nyt se on enemmänkin Peter/Bruce/Kevin. Jää nähtäväksi.

Olen myös tehnyt Mollylle, Goldie, josta olen kertonut, melko hupaisan tarinan. Mollyn luonnehan on ollut jo pitkään tiedossa, jo paljon ennen kuin se on kotiutunut. Ja etukäteismielikuvani sen kuin vahvistui Mollyn tullessa. Melkoinen partyanimal, joka vaihtaa miestä useammin kuin sukkia. Olen etekmässä sille kuvatarinaa, joka kohta puolin on päättymässä. Siitä tulee hauska :) Osa on saattanut sitä seurata facebookissa tai Flickerissä.

Mutta johon tässä on tullut ihan liikaa jo kerrottua kaikkea sellaista, minkä fiksu ihminen pitäisi tiukasti sisällään, paitsi eihän tälläisiä asioita fiksulla ihmisellä ole laisinkaan. Niin tai näin, nyt siivoamaan ja ompelemaan. (hah ha! varmaan...telkkarin eteen säkkituoliin lojumaan, ja planeettamme ihmeitä dvd:ltä katselemaan)

Son moro!

xoxo,
Rais

a

Puputyttö leikkaa lehdistä

Hei vaan arvon lukijat!

Tästä alkaa uusi sarja täällä hupsussa blogissa: Puputyttö leikkaa lehdistä! En tiedä kuinka usein ilmestyy, silloin kuin huvittaa ja olen löytänyt jotain kummaa/hassua/ihmeellistä/ärsyttävää/kieroutunutta/tai muuten vaan maininnan arvoista lehdistä taikka kirjoista, joita luen.

Koska keksin tämän vasta eilen illalla on saaliini melko kepeä, mutta ei minulla toisaalta aikaakaan

Nämä mokomat eivät tervehdi, mutta ovat japanilaisia.

pitkään postaukseen olisi, sillä TE-Toimisto kutsuu!

Tieteen kuvalehti nro 6/2008 s. 83 Tiesitkö? Japanilainen tapa tervehtiä on kohtelias mutta vaarallinen. (oma lisäys: Japanilaisethan tervehtii kumartamalla, kummarruksen syvyys riippuu kumartajista, heidän asemastaan toisiinsa nähden.) Joka vuosi sattuu useita kuolemia tai vammautumisia, kun etäisyyden väärin arvioivat kumartajat osuvat toisiinsa ja saavat kallonmurtuman.

Pahus soikoon! Oli mulla toinenkin, mutta on jo riennettävä tärkeään tapaamiseen!

xoxo,
Nim. Elämästä laistaja

Suuri Seikkailijatar

Kaikki on varmaan lukenut/kuullut suurista seikkailuista; siitä kuinka uusia mantereita ja kaukaisia kyliä on löydetty. Kuinka sata-parisataa vuotta sitten varakkaat ihmiset matkas kaukaisiin maihin tutustumaan täysin vieraisiin kulttuureihin, ennennäkemättömiin ihmisiin ja kaikkeen kummaan ja eksoottiseen. Ja ne oli kuulkaa todella isoja juttuja. Matkoilla vietettiin jo ihan pelkän matkustamisen hitauden vuoksi kuukausia, ellei jopa vuosia.

Toista on nykyään. Kaikki on käyneet kaikkialla. Safareilla Afrikassa, viidakossa Etelä-Amerikassa, pilvenpiirtäjän huipulla Hong Kongissa, puhumattakaan jostain Thaimaan hiekkarannoista. Maapallon toiselle puolen lentää puolessa vuorokaudessa. Mikään ei ole enää mitään. Kaikki on jo nähty ja koettu. T-paitakin hankittu. Ja tämäkös minua on viime aikoina kismittänyt. Ajatuksissani olisin niin mielelläni ollut mukana Indiana Jones -tyylisissä seikkailuissa, etsimässä jotain uutta ja mystistä. Mutta ei. Kaikki on jo löydetty. Kaikkialla on jo käyty. Ja netti levittää kaiken tuon tiedon meidän eteen napin painalluksella. Kuulemma sellaiseen vauhtiin, että jos kaiken mitä verkkoon syötetään printtais paperille, kasvais tuo paperipino minuutissa 7 metriä, siis pelkästään siitä uudesta tiedosta. Melko huikeeta.

Niin, siis jotenkin toi kaikki tuntuu niin epäreilulta. Meille on kaikki jo niin valmista. Kunnes muistin taas ajatella sitä, mitäköhän ihmiset sadan vuoden päästä ajattelis meistä. Sillonhan ihan varmasti tiedetään taas niin paljon enemmän ihan kaikesta kuin mitä nytten. Just vaikka joku Alkuräjähdys. Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mitä reittejä ensimmäiset ihmiset tuli Amerikkaan? Saati sitten kaikki fysiikkaan liittyvät hiukkasasiat, joilla luotais määrättömiä määriä (voiko noin sanoa?) energiaa jne. Meillähän on siis meneillään ihan mieletön seikkailu tälläkin hetkellä. Eikä se, ettei kaikki siihen osallistu tee siitä mitenkään vähempiarvoista. Eihän nekään seikkailut mistä aiemmin puhuin olleet suinkaan kaikille mahdollisia, eikä varmasti edes suurinta osaa ihmisistä koskettanut millään lailla. Niin kuin ei meidänkään nykyiset tieteen saavutukset. Tai siis koskettaahan ne ihan koko ajan, kun melkeinpä kaikki on jollain lailla sidoksissa luonnontieteisiin, muttei suurinta osaa kiinnosta mut kuin ne lopputuotteet.

Joten ehkä tähän olisi sitten tyytyminen. Suuria seikkailuja on koko ajan ympärillä! Harmi, ettei mulla itsellä ole minkäännäköisiä lahjoja noilla aloilla. Kyllä ne kiinnostaa, muttei ole olemassa oikein minkäännäköistä tieto-taitopohjaa johon uutta tietoa ankkuroida. Ja olen laiska ja hidas oppimaan, joten aika mahdottomalta tuntuisi minun osallistumiseni noihin seikkailuihin.

Viikonlopun aikana olen katsonut dokumenttisarjan siitä, kuinka ihminen on asuttanut maapallon. Siinäpä vasta seikkailu. Mutta seikkailua oli myös sarjan tekemisessä. Ja jotenkin sitä katsoessa mua alko naurattamaan, että miten minä haaveilen jostain sademetsissä rämpimisestä ja kylmyydestä/kuumuudesta, kun olen oikeasti niin domestikoitunut kuin olla voi. Pelkään hämähäkkejä, en kestä oikein mitään hyönteisiä iholla, en mitään vieraita kosketuksia (siis just vaikka niitä hyönteisiä, puun oksia, lehtiä tms.) iholla, en kuumuutta, enkä varsinkaan kylmyyttä, pelkään pimeää, en kestä nälkää, en pysty syömään pahaa ruokaa, olen arka, pelkään vettä, enkä varmasti sukeltaisi tuntemattomassa luonnon vedessä, ainakaan mihinkään luolaan. Luolaan en muutenkaan menis, kun pelkäisin, että ahtaan paikan kammo iskis. Ja suuntavaistoni on aivan kamala. Ei kuulosta suurelta seikkailijattarelta. Ainoat hyveeni olisi tiedonhalu, pieni koko ja tietynlainen sitkeys (jääräpäisyys).

Taidan tyytyä muiden seikkailuista lukemiseen. Japanin epäkohdista kertova kirja on tällä hetkellä niin tylsässä kohdassa (vaikka talouskuplan yli loikkasinkin), että aion siirtyä uuteen kirjaan: This Land Is Their Land: Reports From a Divided Nation (2008) - Barbara Ehrenreich. Yhden kirjan tältä tädiltä olen lukenut aiemmin Nickel and Dimed, ja se oli niin hyvä, että melko innolla odotan tätä. Japani kirja oli todella masentava. Kirjan nimi siis Dogs and Demons, The fall of modern Japan - Alex Kerr. Jäin jumiin kohtaan jossa kerrotaan vaikutusvallasta ja etuoikeuksista. Politiikka ei nyt vaan ole mun juttu. Vaikkakin kirjassa on ollut paljon mielenkiintoistakin luettavaa, joka isosti linkitetty politiikkaan. Silti. Ehkä ton jenkkikirjan kälkeen siirryn takas Japaniin, ja loikkaan ton kohdan yli ja luen Retikoille tarkoitetuista lentokentistä. Ihan oikeesti, seuraava kappale on tolla nimellä. :)

Mutta nyt tää menee tekeen jotain ihan muuta! Tervetuloa uusille lukijoille!


xoxo,
Raisa

jk. Tuolla aiemmin mainitsin niista safareista ja pilevnpiirtäjistä. Itse en ole käynyt yhdessäkään mainitsemastani kohteesta. Mut silti.

Puputytön Suosikkituote

Mua on alkanut vähän pelottamaan, tai siis ei nyt ihan pelottamaan, mutta olen alkanut suhtautumaan tietyllä varauksella eläinperäisten tuotteiden syrjäyttäjistä puhumiseen, niiden ihanuudesta hehkuttamiseen ja sellaseen. Kun kuulemma se voi olla merkki (tai ennen kaikkea ase meitä eläinmyönteisiä vastaan) siitä, että jotenkin salaa himoittais eläinperäisiä juttuja, että meidän ruokavaliossa olis jotain pielessä tms. Mun mielestä kyse on kuitenkin vaan siitä, että niistä mauista on hiottu vuosisatojen kuluessa niin jotenkin meikäläisten makunystyröiden mukaisia, niistä energia irtoaa helposti, ne on täyttäviä ja melkeinpä aina jollain tapaa epäterveellisempiä kuin se, mitä suoraan puissa (ja maassa, ja pensaissa ja missä lie) kasvaa. Ja epäterveellisyyshän on aina kiehtovaa :)

Jotenka siis, tehdään nyt selväksi. Osa vegaaneista ja muista viherpiipertäjistä kyllä himoitsee eläinperäisiä tuotteita, ihan niin kuin ne saattaa himoita vaikka ihan täysin kasviperäisiä sipsejä. Mutta johtuen erinäisistä seikoista vegaanit ja muut idunkasvattajat jättävät ne silvotut ruumiit ja toisen eläimen tissimaidosta juoksutteen (usein samaisen eläinlajin mahalaukussa esiintyvä entsyymi - sinäänsä hassua, että lehmähän, ihan samoin kuin kaikki muutkin imettävät eläimet, elimistössään valmistaa sen maidon vasikalleen. Mutta ihminen tulee tässä kohtaa väliin, koska on sitä mieltä, että se maito kuuluukin hänelle. No, ihminen lypsää maidon, tappaa vasikan, jolle maito oli alunperin tarkoitettu ja ottaa sieltä vasikan mahalaukusta sen entsyymin, jonka avulla sitten valmistaa juuston. Eihän se tietenkään käytännössä noin mene, mutta vois mennä) avulla hyydytetyt juustokiekot ostamatta, ja käyttävät rahansa sitten muihin asioihin. Vaikka just niihin ituihin tai vaikka lehtikaaliin. Vaikka kunnon vihernatsit tietenkin kasvattavat itunsa ja lehtikaalinsa itse. (voi juma! Mun oli pakko tarkistaa, et onko toi vihernatsi sana, ja päädyin kaksplussan keskustelupalstalle. Pitää antaa kaikkien kukkien kukkia, ja monipuolisuus vaan rikastuttaa. Mut rajansa kaikella. Jotkut kyllä elää sellaisissa harhoissa että. Tai sit se kaikki oli vaan nerokasta provoamista. Äh! Onko provoaminen oikea sana? En ala ettimään.)

Asiaan!! Sorry meni toi johdanto vähän pitkäksi.

Torstaina käytiin päivätreffeillä miehen kanssa. Ehkä enemmänkin hoitamassa asioita (run errands - joka on mun mielestä yksi ihanimmista englannin kielisistä ilmaisuista. Ehkä.), mut kuiteskin. Ensiks Silvopleehen syömään. Sairaan hyvää ruokaa. Sit Ekoloon. Ekolosta juustoa. Olen joitakin kertoja tehnyt juustoni itse ja siitä on tullut oikein kelpoa, mutta jo pitkään olen haikaillut savustetun cheddarini perään, eikä sitä enää ollut Tammiston Cittarissa, joten olen joutunut olemaan ilman. No, Ekolossa sitä oli. Tarkkaavaisimmat saattavat muistaa, että olen jo aiemmin tehnyt Puputytön Suosikkituote postauksen em. juustosta, joten eihän tämä nyt siitä kerro! Vaan toisesta juustosta!

MAHTIJUUSTO

Wilmersburger Cheddar-Style juustosiivuista. Voi pojat, että on hyvää!! Tästä puuttuu kaikki miinukset, mitä muissa vegaanisissa juustoissa olen huomannut. Paitsi hinta. Mutta hinnasta viis, jos kerta saa näin hyvää juustoa. Tavallaan parasta on se, että tämä on huomaamatonta. Se ei kauheesti maistu, ei tunnu hampaissa jauhoiselta tai tahmaiselta. En ole vielä malttanut käyttää muotoleikkureita sen työstämiseen, siis leikellyt siitä vaikka Hello Kittyjä tms. kun oon toistaiseksi vaan syönyt sitä niin vauhdilla, mutta koostumus on hyvin napakka, eli just loistava sellaiseen. Tätä kun sais muualtakin kuin vaan EKolosta! Ei siinä, että mulla olis mitään Ekoloa vastaan, ne on Tampereen Runsaudensarven jälkeen mun suosikki-hippimestojani, mutta kun sinne on matkaa ja minä haluaisin juustoa usein ja paljon. Tätä pakettia jonka ostin olen piiloitellut jääkaapin alimmalla hyllyllä, ihan perällä, muiden ruokien takana...Siellä sen savujuuston kanssa :)

Suosittelen ostamaan!!! Hintaa en muista, mut ketä kiinnostaa. Loistojuusto!

Sitä kaksplussan palstaa lukiessani törmäsin taas siihen, kuinka vihreitä ja eläinaktivisteja syytetään jatkuvasti siitä, että ollaan niin omahyväisiä ja jotenkin olevinamme parempia kuin muut. Ihan kuin "muu maailma" olis alkoholisteja ja "me" kuivilla. Tai jotain vastaavaa. Minen ymmärrä.
Mulla ei vegeilyssä ole ikinä ollut kyse minusta, vaan niistä eläimistä. Oonko mä nyt jotenkin pihalla tän asiani kanssa? En hehkuttele täällä vegaanisia juustoja, korostaakseni teille pyhyyttäni ja uhrautuvaisuuttani, enkä osta kolme kertaa kalliimpia tiskiainetabletteja, jotta voisin osoitella niitä sormella, jotka eivät sitä tee.
Minä teen näin, koska koen, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Välillä mua suoraansanoen vituttaa, kun kaupassa on uusia (Nestlen) superhypersokerimuroja, jotka on vielä vaaleanpunaisia ja yksisarvisenmuotoisia ja maistuvat unelmilta ja hattaralta, enkä minä "voi" ostaa niitä. En voi, kun en halua olla mukana Nestlen toiminnassa (vaikkei Nestle sen kummempi, kuin kymmenet muutkaan, joita tuen rahoillani - näitä mielen oikkuja...), en voi, kun ovat niin kaukana "oikeasta" ruoasta, en voi kun väriaineena on käytetty hyönteisiä. Joskus, kun on oikein vähän rahaa, olis ihanaa ostaa se kaikista halvin tiskiaine, eikä just tosiaan sitä koko kaupan kalleinta!, jättää ne 30,90 €/kg leikkimetwurstit hyllylle, ja ostaa lapsille jotain, mihin on silvottu ties mitä, mut hintaa olis äääh! Auttakaa! Mitä halpa eläin maksaa?

Mut emmä voi! Tekeekö se sitten minusta "paremman"? Tuskinpa! Ehkä se on vaan sitten siellä toisessa päässä, kun mennä porskutetaan ehkä toisin kuin haluttais, tai toisin kuin omatunto ehkä sanois, mut ei olla vielä päästy sanoista tekoihin, ei olla halukkaita luopumaan kaikista niista sokerikuorrutetuista ja edullisista asioista. Kukin tyylillään. Ja mielellään myös muut eläimet, kuin vaan ihmiset. Annettaispa me niidenkin mennä tyylillään.

Moi nyt! Menkäähän ostamaan sitä juustoa! Ai niin, se toimii parhaiten todella hyvän vaalean leivän kanssa.

xoxo,
Raisa

Alkoholistinukke! Tämä on siis Goldie, josta olen kuolannut. Tiedän ettei sanota noin. Välillä on kivaa olla tuhma.

Hauskaa!!!