Myyty!

Terveisiä Viipurista, erityisesti Viipurin koiratarhoilta!

Nyt kun on liat ja haavat pesty, ja pikkiriikkisen saanut etäisyyttä tohon, niin voin tyynesti todeta, että olipas onnistunut viikonloppu.

Mulla on paljon painavaa asiaa, mutta pää sen verran kipeä, etten ole ihan varma saanko asiaani oikein ulos. Kokeillaan.

Lauantaina huonohkosti nukutun yön jälkeen aamuyöstä 5.05 heräsin ja pelkäsin, että oon myöhässä, on väärä päivä tai jotain muuta vinksallaan, niin etten pääse mukaan Viipuriin matkaavaan dösään. Lojuin sängyssä kuitenkin siihen asti kunnes puhelin alkoi herättään 5.45. Jostain kummallisesta vammasta johtuen en ollut kyennyt pakkaamaan kaikkea edellisenä iltana (mulla on aina sama juttu, ehkä perinyt sen äidiltäni, joka myöskään ei osaa pakata ajoissa) vaan jouduin hätäpäissäni kasaamaan romppeita. Angelinan olin kyllä paketoinut huolella jo edellisenä iltana. Mä olin yöllä kirjoittanut joitain asioita paperille, ne ainakin sitten pakkasin. c heitti mut Mellunmäen metropysäkille, ei meinattu ensiks löytää ja hermotkin meinas mennä. No, kuten arvata saattaa, pääsin mukaan ja sitten lähettiin kohti Viipuria. Matka meni suit sait sukkelaan, välillä jopa nukkuen (suu auki, mut toivottavasti ääneti!). Kaikki rajanylitykset, passien vilauttelut ja muut meni ongelmitta. Ja niin me oltiin Venäjällä! Oh! ja Voih! Se oli niin hienoa ja eksoottista! Ja super roskasta! 90 % taloista ja muista rakennelmista oli ihan todella räjähtäneitä ja kulahtaneita. Mielettömän hienon näköisiä. Väliin pieni huomio kuvista, mulla oli siis kamera mukana, mutta se ei ollut oma, vaan C:n kevyt taskukokoinen laite ja siitäkin loppu akku alta aikayksikön, loput kuvat on otettu kännykkäkameralla, joka on ihan vihon viimeinen keino ikuistaa yhtään mitään. Piirtämisen jälkeen. Ja tietenkään yhtä ainuttakaan kuvaa ei ole vielä missään muualla kuin kamerassa. Mä en edes osaa siirtää kuvia kännykästä koneelle...Mutta siis takas Venäjälle. Pihoilla oli lähes kaikissa puutarhat, eikä ne ollut mitään koristejuttuja vaan tiukkaa tavaraa täynnä, eli hyötykasveja. Hienoa!

Bussin madeltua kuoppaisen hiekkatien päähän saavuttiin Irinan tarhalle. Kuravaatteet päälle ja kumpparit jalkaan! Ihan eka tuli itku, kun näki haukkuvat ja meistä kovasti hermostuneet koiralaumat. Itketti, koska mietin miten meidän pojat olivat olleet samassa paikassa, ilman jokapäiväsisä rapsuttelu ja hellittelytuokioita. Vaikka varmasti Irina apujoukkoineen pitää koirista niin hyvää huolta kuin vain niissä puitteissa mahdollista. Reipastuin, kun hävetti niin kovasti itkeä. Muuten ehkä vieläkin vollottaisin siellä.
Alkuun oli kamala hälinä, tyhjennettiin bussia, koirat haukku ja ihmisiä tuli ja meni.
 Mä en aio kuvata seikkaperäisesti joka ikistä askelta jonka tarhalla otin, joka ikistä koiraa jonka tapasin enkä joka ikistä ajatusta, joka mielessäni kävi, mutta sanotaanko, että siellä oli toistasataa koiraa toinen toistaan ihanampia, mulla särky sydän monesta kohtaa, sain puremia (rakkaudesta ja kauhusta, kauhupuremat tuli kyllä vasta sunnuntaina), taitavat rakentajat sai kopit pystyyn, minä tein erittäin tärkeää työtä pidellessäni pentuja sylissäni. Varmaan 10 pentua tuli pusutettua ja silitettyä. Lauantaina poislähtiessä oli semmonen tyhjä, toivoton olo.

Mä en oikeesti kerkiä kertoo nyt enempää. Meni taas ihan plörinäks. Ei vielä sitä painavaa asiaa, enempi tämmönen päiväkirjamainen postaus. Tsori.

Illalla/huomenna lisää, painavan asian ja kuvien kera?

Pikakelaus tähän päivään, tähän hetkeen. Elämä tuntuu merkityksellisemmältä. Minulla on monta tassun jälkeä sydämessä. Mulla ei ole mikään hinku tilailla nukkeja tai niille vaatteita tms.

Huomiseen!

♥ raisa