Murrosikäisen äidin ajatelmia + misc.

Hip hei. Huom. Ilman huutomerkkiä.

Eilen tai toissapäivänä poikani kysyi, suuttuneena, miksei sillä voi olla normaalia äitiä. Miks sen äidillä pitää olla pinkki tukka, MLP tatuointi ja miks sen pitää olla "joku vegaani". Niin, voi voi. Elämä on. Rankkaa nuorelle miehelle, jonka mielestä täydellinen äiti olis sitten varmaan suomalaisittain vaalea, lihava ja sellainen, joka pistelis elämänsä aikana keskimäärin 500 lintua, 40 sikaa, 7 nautaa ja yhden lampaan poskeensa (http://www.vegaaniliitto.fi/luentopaketti/luento5.html). Ja ennen kaikkea antais riekkua ulkona, kouluitoinakin, yömyöhään. Kesällä poikanen selitti sitä, että syy siihen miksi on nyt niin paljon kaverilla, on se, että ymmärtää itsekin, että sitten kun koulu alkaa ei enää voi olla niin paljoa. Paskapuhetta.

Tottahan mä olen itsekin ollut teini-ikäinen, ja ihan hirveä sellainen olinkin. Siltikään en voi ymmärtää tota irrallisuutta, ja jotenkin perheeseen kuulumattomuutta mikä niitä tuntuu riivaavan. Koti on kuin joku majatalo, missä palkattu siivooja kyllä hoitaa kaikki niiden sotkut ja keskeneräiset projektit, kokki laittaa ruoan (mielellään tietenkin asukkaiden ääneen lausumattomien toiveiden mukaisesti, ja hitto soikoon jos menee vikaan!), missä vaihdetaan likaiset vaatteet puhtaisiin (se samainen siivooja tietenkin pesee ja viikkaa vaatteet) ja ladataan akkuja, kun kerta pakko on sekin välillä tehdä. Ja sit jos joku kehtaa pyytää osallistumaan jollain tapaa, viemään vaikka roskat tai harjaamaan koiran, niin johan siitä sota syntyy. Kun ei kerta kukaan muukaan, koskaan joudu ikinä yhtään mitään tekemään! Mutta meillä majatalon asiakkaita kohdellaan kuin orjia! Kutsukaa nyt ihmeessä joku jotkut majatalon asukkaiden puolia pitävä taho pelastamaan nämä raukat!

Meillä onneksi ei ole vielä, ainakaan tietääkseni, mitään "isojen poikien juttuja" ole ollut. Tokihan niidenkin aika tulee, Suomessa kun asutaan, ja kun kyseessä on noinkin riitaisa ja kavereiden aivoilla ajatteleva otus. Mutta toistaiseksi ongelmana on enemmänkin siis juuri tämä täysin välinpitämätön käytös ja melkoinen epärehellisyys. Enhän mä voi äitinä sanoa, ainakaan ääneen, mitä odotan, mutta kyllä siihen muuttolaatikoita liittyy. Siis ei siinä, että tollasta raakiletta uskaltaisin yhtään mihinkään päästää, mutta että aikaa kuluis, säilyttäis kaikki hengissä ja sit vois auttaa sen oman elämän alkuun. Näkis, että se kuitenkin ehkä pärjäis omillaan, voitais katsella toisiamme pienen välimatkan päästä ja olla ehkä taas kavereita. Mutta ei äidit tietenkään tälläistä odota. Ainakaan kunnolliset äidit. Lapsilleen omistautuva, kaiken oman kivan uhraava äiti, tietenkin vaan itkee kohtaloaan ja menetettyä kultaista lastaan, eikä ole missään tapauksessa oikeutettu iloitsemaan ajatuksesta, että kohta tämä piina päättyy ja tiet eroavat.

Joo, tälläistä meillä täällä taas. Nyt se haluaa lisäksi lopettaa harrastuksensa, jalkapallon. Enhän voi sitä pakottaakaan, mutta kyllä se vähän kauhistuttaa. Mitä tulee tilalle? Urheiluluokalla se kuitenkin on, eikös sellaisella pitäis olla jotain urheilullista tekemistäkin? Tyttärellä ei ole ikinä oikein ollut mitään, kaikke ollaan kokeiltu, mutta korkeintaan yhden kauden se jaksaa ja sit ei enää huvita. Mä niin kauheasti toivoisin, että se alkais "push" sen piirtelyä seuraavalle tasolle, ottais sen jotenkin vähän tehokkaammin. Vähän painetta siihen.

Eilen olin kaverin ja 31 nuken kanssa piknikillä. Nuket sai kyllä odottaa kääreissään sillä aikaa kun me syötiin. Pastasalaattia ja niitä C:n muffineita. Sitten alettiin hommiin. Oltiin Pinpulan kanssa jo edellisenä iltana puettu kaikki, ja mä olin pakannut sukkia ja kenkiä ja muuta tilpehööriä mukaan, että vois sitten paikan päällä laittaa, mutta tehtävä osoittautui ihan mahdottomaksi, sillä tuuli ihan kamalasti, aurinko paitois liian terävästi, nuket ei suostuneet pysymään pystyssä (istualtaan) ja se oli yksi sekamelska. Joten levitettiin vaan kaikki huovalle (jonka olin edellisenä päivänä pessyt) ja toivottiin parasta. Kyllähän se oli aika kaukana siitä, mitä mulla oli mielessä, mutta ei näin isoa porukkaa saa tuolla luonnon helmassa millään aisoihin. Piknikkään ei niiltä onnistunut, sillä se rinki missä ne istui paisui ihan mahdottoman suureksi, eikä ne ruoat olis millään sopineet siihen keskelle nököttämään. Ja sit toinen kuva, joka mulla oli mielessä ei oikein onnistunut, koska en jaksanut raahata niitä nukkeja varjoon, vaan kuvattiin päiväunetkin siinä auringonpaisteessa. Sentään penkkikuva onnistui. Oli silti kivaa :)


Kivaa myös se, että Etsy myynnit jatkuvat! Aivan mahtavaa oikeesti! Ei siltikään niin, että edes viikon myynneillä "eläis" yhden päivän, mutta onpahan ainakin jotain, millä kustantaa uusia materiaaleja :) Toissayönä tuli Australiasta neljän tuotteen tilaus, ja viime yönä Englannista yhden ja Jenkeistä samoin. Jee!! tää tekee sitäkin, että mun on sitten paljon mielekkäämpää tehdä niitä lisää, kun liikkuvatkin jonnekin. Ja saan niitä kertyneitä pakkausmateriaalejakin eteenpäin :) (siis pelastettua maailman...just eilen sanoin kaverille, että miten nurinkurista on olla niin innoissaan siitä, että uudelleen käyttää saamiaan pakkauksia tms ja sitä kautta omalta osaltaan vaikuttaa ympäristön tilaan, kun sata kertaa tehokkaampaa olis ollut jättää ne tuotteet kokonaan tilaamatta ja ostaa sitten vaikka postista ihan neitseelliset pakkausmateriaalit. Vaikkakin iso osa nukkekrääsästä onkin second handina ostettua. Silti.

Joo, kaveri toi palkkiona marsujen hoidosta Oreo-keksejä, flapjackin ja Hello Kitty limun <3 :="" ihanaa="" kiitos="" neiti="" p="" s="">
Olen jälleen menettänyt yhden lukijan! Ja juuri kun musta alkoi tuntumaan, että tää homma on alkanut pelittämään! Että on hyvä tahti kirjoittamisessa ja "puhun" muustakin kuin pakkomielteistäni (nukeista, tarroista, tilailusta jne.)Mutta ei! Kaikkia ei vaan voi miellyttää! Elämä on!

Tänään vuorossa nukenvaatteiden halua postista, Animalian PKS tapaaminen sekä sieltä sitten Taiteiden yöhön, ihan en ole varma mun osuudesta, että onko mulla jotain roolia vai ei, mutta eiköhän se selviä.

Nukkeilusta palattuani lähdettiin Espoosta hakemaan Pinpulan pyörää. Ihan kelpo Jop, vähän kyllä ottanut iskua vuosien saatossa, mutta ihan ok. P:kin tykkäsi. Aikoo kyllä yrittää maalta umpeen niitä "arpia".

Mutta nyt on mentävä!

xoxo,
Raisa