Epätoivosta

Tulin tänne tarkoituksenani kertoa, etten aio tänään postata mistään. Kun ei ole asiaa ja väsyttääkin uuvuttavan juoksun jäljiltä, mutta sitten tulikin mieleen kummallinen innostava asia. Siis asia itsessään ei ole kummallinen, vaan kummallisen siitä tekee se, että se innostaa. Nimittäin epätoivo. Olen aina ajatellut kaiken pahan olevan pahasta (ja aika usein kyllä hauskaakin, mutta en tarkoita sellaista pahaa nyt), mutta siis riidat, kiistat, epäonnistuminen - kaikki sellainen. Niistä on äkkiä päästävä eroon, vielä niin että asiat vaan haudataan ja yritetään unohtaa. Auringon pitää paistaa, aina. (vertauskuva).
Kunnes sitten räsähti se työjuttu oikein kunnolla niskaan ja sieltä tuhkasta nousikin se kuuluisa Fenix -lintu ja minä löysin oman "kutsumukseni" (en kyllä vielä ihan oikeasti tiedä onko se minun kutsumukseni, kuulostaa niin lopulliselta, entä sitten käsityöt ja kaikki luova väkertäminen? eivätkö ne olekaan kutsumukseni jos kerta ravitsemus on?). Ja olen huomannut, että silloin kun menee hyvin asiat liikkuvat eteenpäin omalla painollaan ja se on tietenkin aivan ihanaa, mutta silloin harvoin tulee keksittyä uusia ratkaisuja, kun ei niitä kerta tarvita - miksi korjata jos se ei ole rikki -tyyliin.
Mutta silloin kun menee päin persuksia niin on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: voi jäädä surkuttelemaan itseään, syyttelemään muita vastoinkäymisistään ja vaan rypeä siinä moskassa TAI sitten tämä uusi hieno keksintöni: voi sisuuntua, tutkia tekemiään virheitä, ottaa niistä opiksi ja ehkä korjata niitä tai sitten ottaa kokonaan uuden suunnan (ja siltikin voi vielä syytellä muita!). Kumman Sinä valitsisit? Mä luulisin aiemmin aina valinneeni ton ekan vaihtoehdon, paitsi ettei siinä mainittu sitä karkuun menoa laisinkaan, mä nimittäin olin se joka vaan poistui paikalta ennen kuin "paska osui tuulettimeen". Mutta nyt viime aikoina ehkä löytänyt itsestäni myös sellaista sisukasta taistelijaa.
Ja siis tämänpäiväinen epätoivo ei ole minun epätoivoani laisinkaan, vaan kuuluu itseasiassa miehelleni, ja tietenkin sitä kautta myös minulle, muttei kuitenkaan. C on ollut työharjoittelussa, 4 t päivässä, välillä mennyt töihin pyörällä (n. 17 km x 2), välillä kumi puhjennut matkalla, välillä mennyt bussilla, käynyt työkavereiden kanssa Veganissimossa syömässä jne. Sellaista normaalia työssäkäyvän ihmisen pientä rahankulutusta vaativaa puuhaa. Eilen sitten sai tietää saavansa työharjoittelusta 4 euroa 28 sentti per päivä! Siis n. euron tunti. Aika makeeta. Veganissimossa syöminenkin maksaa tuplasti enemmän...Tosi rohkaisevaa. Tämä huikea summa johtuu siis edelleen minun tuloistani. Siitä erorahasta jonka sain. No, tämä on harmittanut siippaa tietenkin ihan tolkuttomasti, mutta saattaapi olla, että tästä harmistuksesta on nousemassa myös lintunen! En ole ihan varma "hoitaako homman loppuun asti" vai jääkö ajatusasteelle, mutta lupaava alku sillä oman virman perustamiseksi kuitenkin olis. Ja tällä kertaa yritys perustuisi hänen oikealle osaamiselleen,e ikä vaan jollekin tuulesta temmatulle jutulle (niitäkin on ollut). Ja isona bonuksena tässä on eräs ystävämme, joka on tarjonnut osaamistaan ja vähän töitäkin jo! Olis niin hienoa, jos tästä nyt tulis jotain.

Tämä siis innostaa minuakin! Pelkään kuitenkin, että omalla innostuksellani jyrään C:n pienemmän (?) liekin (omani kun aina roihahtaa niin isoksi hetkessä). No, katsotaan nyt.

Edelleen touhuan Pinkkistä innolla! Otan tänään, kunhan tästä Tehtaalle pääsen, kuvia viime aikoina tekemistäni koruista, että näette missä mennään. Ja halutessanne pääsette niitä myös omaksenne lunastamaan :)

Blythe miitti on nyt saanut varman ajan, eli kello 1 aloitetaan, paikalle voi siis tietenkin tulla myös myöhemmin. Mitään ohjelmaa ei ole, aikuiset siinä vaan ihastelevat toistensa nukkeja ja vertailevat vaatteita jne. Tavataan Hesperian puistossa, kivikiemuran lähettyvillä. Jos sataa niin sitten mennään Kamppiin. Halutessaan puhelinnumeroni saa pyytämällä sitä s.postitse (pinkkisfun(at)gmail.com).

Aamulla oli tosi rankka juoksu ja nyt olen aivan uupunut. Mutta hyvällä tavalla. Kait.

Eilen innostuin katselemaan japanilaisia ihmeitä myyvän nettikaupan tuotteita ja aika paljon sieltä siirsin "toivelistalleni", lopulta kuitenkin suljin tyynesti tietokoneen, tilaamatta yhtään mitään. Kyllähän minulla niitä japanilaisia ihmeitä aika paljon täällä kotona jo on. Varsinkin juuri niitä asioita, joita listalleni laitoin, esim. ruokaleikkureita ja -muotteja (joilla siis tehdä vaikka pupun muotoisia riisipalleroita ja leikata niille merilevästä silmät jne.) Aamulla olin vaan tyytyväinen itsehillinnästäni. Hyvä hyvä! Vielä ei tullut sitä tunnetta, ettei minun kaikkia maailman ihania asioita tarvitse omistaa, mutta näin mielessäni miten täynnä meillä on nyt jo kaikki kaapit ja hyllyt, just niitä maailman ihanimpia asioita. Ei sitten tehnytkään niin kovasti mieli. Vaikka on ne hienoja.

Mutta nyt täytyy mennä. Väsyttää melkoisesti. Taidan ensimmäistä kertaa sitten kesän alun krapulapäivän mennä näin aamusta sohvalle pötköttelemään. C parka, se juoksi saman lenkin minun kanssani, ja spurttaili paljon enemmän ja lujempaa kuin minä ja nyt se jo joutuu polkemaan sen 17 km ansaitakseen 4,28 euroa.

Elämä on.

Raisa